Kesä 2019: Inari - Hammastunturi - Porttipahta - Jeesiö/Sodankylä

Matka meni juuri niin nappiin kuin saattoi toivoa. Rautatieaseman tulviminen ei haitannut junien kulkua, ja ravintolavaunuunkin mahtui, muiden retkeilijöiden pöytään. Taisi junan retkeilijäkonsentraatio olla aika suuri... Neuvoin heille avaruushuovan käyttöä joen ylityksessä rinkan kanssa. Rovaniemelle juna saapui vartin myöhässä—oli joutunut odottelemaan kun edellä ajaneessa junassa joku oli vetänyt hätäjarrua. Ei hätää, hyvin ehti borettaa ennen bussin lähtöä. Vähäinen tihkusade lakkasi aamun mittaan ja pian aurinkokin pilkisteli. Torin K-Supermarketista sain kuivaporot—kuinka niitä joskus on saanut etsiä hiidestä asti? Vielä burper ja kevytmaito napaan ja sitten bussiin, jossa oli myös kosolti rinkkaväkeä. Eivät kuitenkaan kaikki änkeneet Hammakseen. Ivalo-hotellilta sain tilattua taksin joutuisasti, kuten bussikuskikin ounasteli. Puhelu kuulosti hauskalta, kun en siinä respassa ollut sanonut tarkempaa määränpäätä kuin "erämaahan". "Täällä olisi asiakas, joka haluaa erämaahan... ... Suomalainen... ... On hänellä kartta..." Taksitäti varmaan pelkäsi saavansa jonkun ummikon ulkkaritollon hengen omatunnolleen. Minultakin hän vielä tiukkasi, että tiedänkö minä perillä olevan majoitusta, ikään kuin minulla ei telttaa olisi. Valitteli huonoa hillavuotta ja ajeli minut sinne minne halusinkin, Kaitamojärven länsipäähän. Siinä tavaroitani selvitellessäni minua tuli tervehtimään perin utelias poro, joka kuitenkin vain tuhahti kun kysyin, haluaisiko hän lähteä minulle kuormajuhdaksi. Hyttysiä on vähän, ja ne tottelevat hyvin Offia. Vain 100 metriä käveltyäni tapasin jonkun asuntovaunuilijan, joka neuvoi Syväjärvellä olevan isoa ahventa ja haukeakin. Metsätietä oli joutuisa kävellä, mutta loppumatka maastossa oli taas stupidoin reittivalinta ikinä. Note to self: kun korkeauskäyriä on tiheässä, niiden MYÖTÄISESTI kulkeminen on VIELÄ RASITTAVAMPAA kuin niitä ylös! Lopulta laskeuduin yli 100 metriä alas Kuoppajärvelle, alle 30 tuntia siitä kun vielä istuin Muratalla palaverissa. Hyvä kota, kamiinalla tosin, liiteri täpötäynnä sipulisäkkejä hävyttömän hyvää koivuklapia. Nuotioringissä oli vielä kuumat tuhkat ja vieraskirjassa merkintä tältä päivältä, mutta muuten täällä ei paljon väkeä käy kesällä, eikä kyllä talvellakaan. Joku ulkkari on ollut neljättä viikkoa liikkeellä suksilla, oli lähtenyt Naruskasta! Kamiina loimottaa lämpöään ja puperran Katjan tekemiä kexxejä teen kanssa. On hyvä olla.

SU 25.8.2019

Oli viileää yöllä. Kun viiden aikaan olin hereillä, laitoin uudestaan tulen kamiinaan, vaikken tiedä lämmittekö se muuta kuin mieltä. Aamulla kello yhdeksältä herättäessä näytti myös yhdeksää astetta. Ei kuitenkaan tarvinnut lisäillä vaatetta, pelkät pitkät pyjamat riitti. Aamu oli pilvinen mutta poutainen, tein puurot nuotiolla ja lähdin polun päälle. Ensin käytin takkia, mutta se jäi pois aika pian. Kova tuuli kyllä. Ei niin paljoa hyttysiä että Offia tarvitsisi. Ei ollut kodallakaan, vain siellä tienristeyksessä mihin taksi jätti. Suunnistaminen oli helppoa laaksoa ja puroa seuraillen ja lammelta toiselle siirtyen. 254.5-lammen kiersin oikealta, ja sen pohjoisrannalla taukoa pitäessäni kaksi joutsenta kaartoi majesteetillisesti paikalle ja laskeutuivat lammelle. Jos niiden nousukiito vedestä onkin vähän vaivalloisen näköistä, niin kyllä ne kuitenkin jumalauta osaavat lentää! Hammasjärvi alkoi pian vilkkua metsän läpi, ja kävin katsomassa pari sen rantaan merkittyä rakennusta, jotka vasta nyt olin huomannut kartasta. Ensimmäinen oli pelkkä raunio, mutta rannassa sen luona oli sähköinen arkkupakastin. Kurkkasin sisään, mutta ruumiin sijasta siellä oli vain kolme kaljatölkkiä (tyhjiä) ja jokin muovilekkeri. Seuraava rakennus oli olemassa, iso huvila välikäytävällä (siinä voisi pitää sadetta) jonka yhdellä puolella tupa ja toisella olisikohan sauna. Pihapiirissä merkitty kaksiovinen puucee, reki, kota, laavu—olisiko joku turistiyrittäjä. Kämpän alla oli aggregaatti, ja järveen meni pumpun vedenottoletku. Paikka oli autio, joten tein rannassa mätöt. Eipä tarvinnut puhallella risukeittimeen tässä tuulessa! Upea hiekkaranta, ja joka mukillisesta vettä laskeutui pohjalle aina vähän hiekkaa, jota aallot melskasivat. Vieressä oli aallokko syönyt rantatörmää alta ontoksi, sinne olisi ihan päässyt vaikka sadetta pakoon. Ja nyt eivät aallot lyöneet sinne, kai tämänkin järven vesi on matalalla kuten taksitäti kertoi Inarin olevan. Safkiksen jälkeen otin suunnan kohti Auniolahden perukkaa ajatuksena ylittää sinne laskeva Harrijoki. Jalat alkoivat kuitenkin jo painaa, ja vähän ennen Harrijokea tuli vastaan mitätön puroliri, jonka luona oli siistiä telttamaastoa ja hyvää risua keittimeen, joten laitoin teltan siihen. Kello oli noin neljä ja oli juuri alkamassa satamaan, joten mikäs siinä. Kävin kurkkaamassa Auniolahtea varmistaakseni sijaintini, keräsin risuja rinkan alle sateelta suojaan ja pystytin teltan. Teltassa muuten tarkenee ihan hyvin kosteassa t-paidassa kirjoitella tätä tarua, vaikka kodassa tarvitsi villapaitaa. Pari hyttystä käy välillä korvan juuressa inisemässä, ja sade ropisee teltan kattoon. Tein kaalilaatikkoa risukeittimellä sateessa ja kävin lyhyellä iltakävelyllä (kompassilla 10 minuuttia huomisen joenylityksen suuntaan ja takaisin, en nähnyt jokea kun alkoi jo pelottaa takaisin leiriin löytäminen). Koko illan satoi.

MA 26.8.2019

Hyvin tarkeni teltassa. Satoi pitkin yötä, mutta aamulla oli jo poutaa. Aamutoimet ja leirin kasaus hoituivat yllättävän nopeasti, noin 1 1/2 tuntia. Eilisen iltalenkin reittiä mukaellen tulin joelle ja pääsin pesemään varpaani. Hyvä niin. Sitten orjallisesti kompassiin tuijottaen lähdin oikomaan vaaran poikki ja löysinkin suolämpäreen ja pikkulammen, mutta sitten keskittyminen herpaantui ja tulin eri kohtaan seuraavaa puroa kuin olin aikonut. Ihmettelyä, hernesoppakeittolounas ja vielä kartan tutkimista, niin tiesin jo missä olin ja jatkoin matkaa. Toinen vaaran oikaisu meni jo paremmin, ja tulin hyvin lähelle karttaan merkattua rakennusta. Se oli lukossa, ja ikkunatkin teljetty niin ettei edes kurkistelemaan päässyt. Piha oli siivoton, täynnä tyhjiä pulloja ja tölkkejä—varmaankin poromiesten kämppä? Scouttasin ilman kamoja paitsi sen, myös ohitse siitä leiripaikan toivossa, ja semmoinenhan löytyi. Kamojen haku, leiri pystyyn Kulvakkojoen rantaan ja sitten pikavisiitti Hammastunturin kämpälle. Kompassi toi perille, eikä se niin huonolta vaikuttanut kuin netissä annettiin ymmärtää. Yksi seinä vähän hometöhnässä ja kellarimainen tuoksu, mutta olisin minä siinä yöpynyt. Kamiina oli vähän hankalan näköinen pönttö, ja piippua oli korjailtu tavan alumiinifoliolla! Ulkona oli hirmuinen peltirohjo, olisiko vanha takka, ei voi tietää miltä ajalta. Vieraskirjoja lukiessani kuukkeli kävi katsomassa kulkijaa. Aika paljon kävijöitä tuvalla, viimeksi tänään joku käynyt piipahtamassa. Miten lie LaVulla ja Riekolla sitten. Palatessa leiriin löytyi vielä vanhan kodan jäänteet. Se on voinut olla viehättävä asumus. Sitten letunpaistopuuhiin valmiissa nuotioringissä, jota ei kyllä vuosikausiin ollut kukaan käyttänyt. Päivä oli välistä ihan rehellisen aurinkoinen, mutta nyt yötä kohti näyttää taas pilvistyvän.

TI 27.8.2019

Pitkin aamua tihutti vettä. Teltan katto moninkertaistaa sateen ropinan. Kun kello 9 kömmin pihalle, sadetta huomasi tuskin lainkaan. Mutta alkoi se voimistua kun olin ulkosalla, ja eilisiä lettuja söin ihan kohtuullisessa sateessa. Ei huvittanut alkaa tuohata tulen kanssa niin märässä, joten join eilistä kylmää teetä. Jälleen pääsin siis ennätysajassa liikkeelle ensin jokivartta seuraillen, ja sitten Siulajängältä tulevan puron ylitettyäni Littiäpään pohjoispuolitse Kulvakkojärvelle. Jo Littiäpään tienoilla alkoi näkyä sinitaivasta ja kohta paistoi aurinkokin. Mutta sitä ei pitkään jatkunut, lounaan tein Kulvakkojärven etelänurkassa pilvisessä, kovin tuulisessa säässä. Ei taaskaan tarvinnut keittimeen paljon puhallella, mikä oli hyvä sadeaamun jäljiltä kosteilla katajilla kokatessa. Puro, joka laskee pohjoisesta Ylimmäiseen Appislompolaan on keskellä suota, ilman korkeuskäyän korkeuskäyrää. Niinpä arvelin olevan helpompi ylittää kaksi puroa Kiertusjärven ja Appisjärven eteläkärjissä. Ensimmäinen oli ihan saappain kahlattava, ja tosi nätti paikka (ainakin kun siinä hetken paistoi taas aurinko). Olisipa ollut kuivaa rantatöyrästä tai sopiva kaatunut kelo, niin olisi kelvannut köllöttää tai istuskella! Järvi itse oli suorantainen, pääsisikö kalaankaan siellä. Jälkimmäinen puro nippa nappa ei mennyt saappain, ainakaan ilman enempää ylityspaikan etsintää. Joten varpaat puhdistuivat taas. Appisjärven eteläranta on muuten upeimpia hiekkapohjaisia rantoja ikinä! Sieltä sitten puroa seuraillen kohti LaVua. Ollessani tauolla yhden töyrään päässä kämpästä, ihaillen maisemia lompolan suuntaan, tuli poro röhkimään. Sanoin moro ja kysyin, onko LaVu-kämppä näillä nurkilla. Poro käänsi päätään ja nyökkäsi kämpän suuntaan. Sitten kysyin, onko se tuon töyrään takana. Poro katsoi ensin osoittamaansa suuntaan, sitten takaisin minuun, ja nyökkäsi jälleen. Nämä ovat fiksuja eläimiä. Lähdin sitten töyrään yli, ja tyrmistyin, kun puron varressa vastaan tulikin rauniot, joiden keskellä kamiina. No, se osoittautui saunan kiukaaksi, vieressä oli lauteet, savuhormin pätkiä ja pressuja. Jatkoin matkaa, ja eteen tuli vääntyneitä aaltopeltikasoja ja mustuneita rankoja. Alkoi jo iskeä epätoivo. SITTEN näin kämpän, joka oli juuri niin matala ja piktoreski kuin luulinkin sen olevan. Todella siisti tupa kahdella laverilla ja pois taittuvalla pöydällä (lattialla nukkuisi kolmas). Patjat, hyvää polttopuuta valmiiksi pilkottuna, ja vieraskirjat vuodesta 1984. Näistä selvisi aaltopeltikatastrofin olevan puuliiterin jäänteet, jonka joku torspo on tietysti tuikannut tuleen moottorikelkkasafarinsa yhteydessä. Puuta oli kuitenkin lähikoivun juureen kasattuna, ja ihan hyvää YLLÄTTÄVÄN KUIVAA honkaa. Laitoin nuotiolla pullamuusin ja lämmitin kämppää pesällisen verran. Telttaakin kuivattelin hetken pihamaalla. Aurinko meni pilveen, ja kesken safkan tuli pari pisaraakin, mutta vielä on poutasää. Rotsi päällä pihaan äheltäessäni majan lämpömittari oli näyttänyt +20°C. Metsän siimeksessä, kunnioittavan matkan päässä kämpästä, on ihan tehty riuku tuuheiden kuusten välissä. Kelpaa siinä pyllistellä sateellakin. Karttoja katsellessa tuli mieleen, miksi hitossa pysyisin Ivalojoen pohjois-/länsipuolella Kutturaan asti, kun yhtä hyvin voisin käydä Kultalassa, missä en vielä ole ollut, ja uudestaan Kyläjoella. Joen länsipuolella kun ei ole mitään palveluja. Ei vaan sitten tulla Jamin [1] kanssa toisiamme vastaan Kutturan sillalla, blah. Aikatauluihin ei tule mitään oleellista muutosta. Rinkka oli muuten huomattavasti kevyempi kantaa tänään kuin eilen, lettujauhot varmaan olivat ylittäneet sen jonkin kriittisen rajan. Jalat kyllä huomaavat, että tämän päivän 10 km on tähän asti pisin päivämatka. Mutta eivät nekään vielä panikoi. Vähän on kävijöitä tällä tuvalla, vain kolme merkintää elokuulta. "Heikoksi" sanotussa Hammaksessa oli enemmän, ja tämä tupa on sentään aivan tip-top! Vanhasta vieraskirjasta dokumentoin pizzareseptin.

KE 28.8.2019

Kyllä nukkui sikeästi, ilman herätystä olisin varmaan nukkunut iltapäivään asti. Kurkistus ikkunasta ulos—siellähän paistaa aurinko! Aamupuuroa tehdessä alkoi kuulua mönkimen yrmettä, ja läheltä ajoi ohitse—oliko paikallinen matkalle salaiselle hillajängälle, vai turisti etsimässä kämppää, en tiedä. Päivämatka Riekkokämpälle on lyhyt, ja meininki oli katsoa tekstiviestit Appisenpalon lounaisella huipulla kello 12 jälkeen, joten kävin ensin pölläilemässä lompolon rannassa. Puro kutistuu todella näkymättömiin suossa ennen järveen laskemistaan, sen löytää lähinnä äänen perusteella. Ei hyvä tapa löytää LaVua... Jokin hirmuinen kala polskahti rantamatalikossa. Ranta on muuten siistiä hiekkaa, joka kantaa hyvin—Appisjärveltä tulevan puron olisi ehkä voinut ylittää järven kaislikossa puronsuussa. Itse puro on järveen laskiessaan leveä ja syvä, mutta se madaltuu todella jyrkästi juuri järveen laskiessaan. Sitten suoralla kompassisuunnalla Appisenpalon etelärinteille. Huipulla hyvä kuuluvuus, 4G ja kaikki, ja asialliset näköalatkin. Suunnitelma oli koukata Riekolle tullessa suoalueen eteläpuolelta, mutta koska suossakin oli useita korkeuskäyriä, lähdinkin suorempaan kohti Riekkoa. Suon keskivaiheilla olevien metsälämpäreiden kohdalla purosta noin vain saapasteli yli. Ja sitten saavuinkin Riekkokämpälle. Vielä matalampi kuin LaVu, mutta ovi on hivenen korkeampi. Sisältä oikein nätiksi sisustettu, hieman leveämpi kuin LaVu, mutta petit (sohvanko rankoja?) vähän lyhyemmät—pitää nukkua vähän kippurassa. Matto lattialla!!! Puut pihalla kuten LaVullakin, pitkiä koivun rankoja ja hyvää honkapölliä. Tulipaikassa ei ole ritilää, joten silppusin klapista "risuja" keittimeen. Vesipurolle vähän matkaa, mutta tuvassa on ämpärit ja kuuppa. Auringon paahteessa aika pätsi sisältä, mutta ilman hyttysiä ovea kehtaa pitää auki, ja lämpötila laskee iltaa kohti. (LaVun ulkolämpömittari muuten näytti aamulla +23°C!) Vieraskirjan mukaan täällä käydään kyllä talvisin, mutta kesäaikaan tämä on LaVuakin hiljaisempi! Olin kolmas kävijä elokuussa. Kuivailin telttaa lisää pihamaalla ja pölläilin lähiympäristössä. Kämpästä luoteeseen olevan mäen huipulta on komeat näköalat. Soita ja tilaa. Illemmalla ei ollut pilven pilveä taivaalla auringon lähestyessä horisonttia. Muutama eksynyt hyttynen siellä täällä.

TO 29.8.2019

Aamu oli sumuinen, lähes sateella uhkaileva. Meinasin haastaa Forecan käräjille, mutta sittenhän aurinko alkoikin kajastaa pilvien läpi aamiaisen aikana, ja liikkeelle lähtiessä saattoi jo täysillä suunnistaa lähitähden mukaan. Vain vähän hitaampi sytytys tänään kuin eilen aamulla LaVulla, missä yhdeksältä oli enää maaginen aavistus usvaa jäljellä maiseman kontrasteja pehmentämässä. Seurailin Riekkojokea kaakkoon ja ylitin sen kohta mutkan jälkeen, missä on korkeuskäyriäkin muutama. Helppo saapasteluylitys. Jatkoin matkaa Alimmaisen Appislompolan eteläpäädyn ohi, ja kahlasin sandaaleilla Appisjoen aika lähellä lompolaa, helppo ylitys taas, olisi ehkä mennyt saappaillakin. Seurailin Appisjokea matkan päästä Appisen Vanhapalon alarinteillä, ja "oikaisin" pikku laaksosta siinä missä joki tekee mtukan. Jossain vaiheessa ihan kuin olisin kuullut sanan tai pari puhetta, ja eikö mitä, takaisin joelle laskeutuessani tapasin ryteikössä kaksi muuta hölmöä. Eivätkä hekään olleet odottaneet tapaavansa ketään täällä. Heillä oli matka Appislompolalle kalaan, varmaankin LaVulle. Kuudes patikkapäivä, ja ensimmäiset ihmiset sitten Inarin. No, jatkoin Kiviojalle, pystytin teltan ja tein mätöt. Sitten menin pesulle ja pyykille jokirantaan, eikä silloinkaan näkynyt ihmisiä siellä munasillani roikoillessani. Pyykin jälkeen hortoilin aikani jokivarressa, kävin mm. katsomassa alavirrassa missä joki tekee mutkan, että mäki todellakin päättyy ihan suoraan jokeen—ei mitään tasannetta missä kävellä huomenna joen tasossa, vaan ylös on noustava. Ja löysin myös 150 metriä alavirtaan jokitörmältä valtavan hiekkakentän, jossa mahtuisi Suomen partiolaiset pitämään juhlaleiriä! Nuotiorinkikin siellä oli valmiina. Ja tästä Kiviojalta oli niin vaikea löytää kelvollista paikkaa edes yhden hengen teltalle! Muuten ihan kiva paikka kyllä. Nuotioringin sijasta täällä on kiviröykkiö, joka ei vaikuta kiukaalta, koska se ei ole ontto, eikä mitään muutakaan saunan infraa näy, eivätkä kivet ole edes mustuneita. Vasta istuskeltuani sen päällä ruokaa laittamassa hoksasin, että se lie jonkun uskollisen matkakumppanin hautaröykkiö, ja varmaan jonkun Sirun kokoisen otuksen haamu terrorisoi minua nyt koko yön. Huomiseksi jää lyhyehkö matka Kultalaan, niin ehtii katsoa museoasioita ja hiidenkirnuja. Illalla taivas oli kirkas ja ilmassa öttiäisiä.

PE 30.8.2019

Teltassa sitä ei aamulla havainnut, mutta heti kun oven avasi, osoittautui aurinko paistavan. Rutiinipuurot ja polun päälle, ei isompia ihmeitä metsän puolella kävellen. Lopuksi meni sukat ihan rullalle laskeutuessa viimein Ivalojokilaaksoon. Heti huomasin puoli tusinaa kalastajaa vastarannalla, ja yksi pähkinänsyöjä Appisjokisuun tulentekopaikalla. Hän oli muuten tavannut ne samat kaksi hölmöä kuin minäkin, samana päivänä. Ovat nämä varmaan ihmetelleet ruuhkaa. Lounaan jälkeen oletettavasti helppoa polkua Kultalaan—mitä nyt välillä joutui kalliojyrkänteillä veden yllä keikkumaan. Kultala museoineen on ihan hieno paikka. Museoihin pääsi vapaasti sisään, tosin nähtävää siellä ei juuri ollut. Meitä oli lopulta viisi asukasta autiotuvassa ja yksi naapurissa varauspuolella. Hauska oli turista iltanuotiolla. Pari kertaa vähän ripsi muka sadetta päivän mittaan—rantapolulla ja nuotiolla—mutta ei harmiksi asti. Hiidenkirnujakin oli. Kahdesta nuoresta kalastajapojasta toiselle oli iskenyt pöpö [2], ja hän poti tautiaan kämpässä toisen ollessa kalassa saamatta mitään.

LA 31.8.2019

Pariskunta rymisteli menemään jo varhain aamulla. Toipilas ja kalakaverinsa jäivät vielä kämpälle minun lähtiessäni. Lähtö oli nopea kun teki puuron kaasulla. Ensin riippusillan ylitys, sitten PORTAIDEN nousu ylös Ivalojoen laaksosta. Ystävällistä, mäkeä ylös könyäminen oliskin ollut rasittavaa. Portaita oli 565 kpl (portaiden alapäässä oli väärä lukema, olikohan 561). Kohta portaiden yläpäästä merkityltä polulta erkani Liirinvaaran poikki menevä oikotie, joka osoittautui mönkimen uraksi—tosin sitä ei oltu vuosikausiin möngitty. Paikoin se liki katoili, mutta se oli satunnaisesti merkitty puihin pilkoin tai viitoin. Aikanaan se liittyi "Vanhaan Rovasen maantiehen", mutta tämä (myös mönkimen ura, tätä on ehkä mönkimellä ajettukin, ja puronylityksissä oli ihan kurantit plankut) alkoi pian suon jälkeen (Liirinjänkä) vetää ihan liikaa oikealle. Seurailin silti sitä pysyen kartallakin. Kävin hoitamassa tekstiviestit pikku mäen päällä, ja Yrjönojalle laskeutuessa tuli vastaan kaksi kalamiestä koirineen viimeiseksi yöksi Ivalojoelle ennen kuin se suljetaan [3]. He tiesivät tämän uran yhdistyvän ojan toisella puolella Yrjönvaaran ja Väänäsenvaaran kautta menevään uraan, jolle minäkin oikeastaan halusin. Pöh, se mitään yhdistynyt siihen, vaan jatkui sinä—missään ei näkynyt, mistä uran toinen haara Ivalojoen mutkaan olisi mennyt. Siitä, missä ura teki 90 asteen mutkan vasempaan, minä otin suunnan Kyläjoen päivätuvalle. Peevelinmoista rytyä taas tämä Kyläjoen seutu, mutta nyt jätin joen ylityksen siihen, missä se laskee Ivaloon, ja se sentään oli helppo. Tupa on entisensä, liiteri täynnä sipulisäkkejä, eikä väkeä mailla halmeilla—ainakaan vielä. Viimeksikin ne rymistelivät sisään minun ollessani jo nukkumassa. Tuvassa on ilmapatja ja täkki, ei kun parikin, ja tyynyjä. Jotain epämääräistä kamaa ja retkimuonaa. Onko joku jättänyt ne tänne itse jossain käydessään, vai hylännyt kokonaan? Varaan itselleni laveripaikan, ja yhden tyynyn otan käyttöön. Vieraskirjaa ei tuvassa ole—omat lukemiset mukaan!

SU 1.9.2019

Syyskuu! Ei vielä kamala syysmyräkkä päällä kuitenkaan. Pilvinen ja sateisen näköinen aamu, mutta ei sada, eikä yölläkään tainnut. Aika epämukava oli nukkua kaltevalla penkillä, mutta kerrankos sitä, eikä mikään paikka kuitenkaan kipeytynyt. Aamiaista tulilla, ei muita ihmisiä senkään aikana joella. Sitten reppua pykälään, ja joen rantatörmää kohti Kutturaa. Ja heti alkuminuuteilla se muuttui saatananmoiseksi pajukoksi—eikö sitä ikinä opi olemaan kulkematta aivan jokivarsia, vaikka ensimmäiset parikymmentä metriä näyttäisivätkin hyvältä. Jyrkimmästä kohdasta sitten ylös, missä oli parempi kulkea, eikä mitään ihmeempää sitten ollutkaan. Kalaojalla pidin taukoa ja ihmettelin kullankaivuun merkkejä, ja ylitin sen ihan Ivalojoen rannassa. Kutturan silta näkyi jo, mutta käännyin pois joelta suoraan etelään suuntana Kutturan tie, enkä siltaa tai Ivalojokea sen koommin nähnyt. Tielle tultuani vähän matkaa itään siitä lähti metsätie etelään, jota lähdin seuraaman. Ensin kuitenkin tein mätöt tienlaidassa. Vedet otin ojasta, joka alitti tien lähellä risteystä (itse asiassa oja on äsken ylittämäni Kalaoja). Kello oli 14 molemmin puolin siinä lounasta tehdessäni, mutta Jamia [1] ei näkynyt. Jokunen auto kyllä huristeli ohi, olisiko Jami mokoma ottanut liftin? Sitten alkoi borettava tien talsiminen. Ajatus oli leiriytyä metsään lähelle kohtaa missä tie ylittää Kivijoen, mutta juuri siinä olikin ihan tien vieressä nätti leiripaikka valmiine nuotiorinkeineen istumapölkkyineen kaikkineen. Lähistöltä löytyi otosti maapuita, joten jäin siihen ja ryhdyin letunpaistoon. Muuan poro kävi ihmettelemässä touhujani, muttei jäänyt letulle vaikka tarjosin. Siinä paistellessa aurinkokin alkoi pilkahdella, ja telttaan siirtyessä pilvitaivas oli lähes täysin kirkastunut.

MA 2.9.2019

Tänään meni kyllä tassut yliajalle, mutta vaihtoehto olisi ollut kaksi tosi lyhyttä päivää ja yöpymiset tosi borettavissa paikoissa. Aamulla juuri kellon piipatessa alkoi teltan kattoon ropista vesipisaroita. Ajattelin, että jos se alkaa ihan oikeasti sataa, pitää teltta saada pakattua asap. Niinpä tein, vaikka sade kesti varmaan kokonaista kolme minuuttia. Tämän jälkeen syödä lotostin lettuaamiaisen, ja päivän matka olikin valmis alkamaan. Nyt ensi kertaa tässä reissussa täytin vesipulloni, koska juomavettä ei päivän mittaan olisi, kuten tähän asti sitä on aina ollut tyrkyllä. Jatkoin ensin tietä, joka muuttui mönkimen uraksi 3 km ennen poroaitaa. Poroaidan lähistöllä olevissa karttaankin merkityissä ojissa (tosin vain katkoviivalla) seisoi vesi, yök. Otin suunnan Rullajuppuraa kohti, ja tulinkin johonkin kohtaan sitä edeltäviä rotkoja. Luultavasti olin kulkenut vähän liikaa oikealle, koska noustuani (niin luulin) varsinaiselle juppuralle ja jatkaessani kohti Rullaharjua, tulikin vastaan pikku lampi (kuiva) ja siihen aika hyvin sopivia mäkiä vuoroin ylös ja alas. No, jatkoin kohti harjua ja tulinkin sen "nurkkaan". Harjusta ei tässä ympäristössä todellakaan voinut erehtyä. Harjun eteläpäässä olevassa lammessa oli vettä, joka sopi kyllä teen ja ruoan keittämiseen, mutta en olisi sitä halunnut raakana juoda. Tein siinä lounaat ja hörpin nestetasapainon kuntoon teellä. Ohitin siitä etelään olevan pitkulaisen lammen, joka ehkä olisi ollut siistimpää vettä, mutta en tutkinut lähempää. Siinä olisi ollut tämän yön leiripaikka, ja tosiaan jo lounasaikaan, jos en olisi halunnut jatkaa matkaa. Loppumatka oli vain kilometrejä lisää, ensin suoraan etelään mäennyppylälle, lounaaseen seuraavalle, sitten Kutturan Asentomaan kautta koko ajan lounaaseen päin jalkojen alkaessa jo huutaa leipää. Mutta muutaman sopivan tauon ja sukkien hienosäädön kanssa vauhti pysyi suureksi yllätyksekseni lähes normaalina, ja tulin kohta tielle. Tätä jouduin vielä talsimaan kilometrin kaakkoon, ja kiitos kaunis, tässä ojassa virtasi hyvin vettä! Telttapaikkaa ei vaan meinannut löytyä, vaikka etsin molemmin puolin tietä. Lopulta löysin siedettävän paikan (oikeastaan ei lainkaan huono, nyt kun teltassa röhnöttää), olkoonkin 200 metrin päässä purosta. No, yhden illan vedet kulkee kerralla pullossa ja pakissa. Tassut saavat puhtaat sukat ja minä rommitilkan.

TI 3.9.2019

Aamuyöstä (tai aamusta ennen kellonsoittoa) satoi. Mutta varmaan vain sen hetken kun olin hereillä. Luonto ei ollut järin märkää noustesani ylös, ja silloin aurinkokin uhkaili pilkistellä. Tänäänkään ei olisi juomavesiä tarjolla ennen Iissijokea, joten pulloon taas lorinaa ja matkan päälle. Lähdin siltarummun länsipuolelta etelälounaaseen ja kohta kiipesin jo Törmäsvaaran rinnettä ylös. Menin ihan huipulle asti saadakseni tarkemman suunnan seuraavalle etapille, ja huipulta löytyi vanha kolmiomittaustorni. Sääli että se oli jo juuri kriittisesti ränsistynyt, ettei sinne huvittanut lähteä kiipeämään. Näköalat olisivat varmaan olleet hulppeat! Maanpinnan tasosta ei juuri maisemia näkynyt puiden vuoksi—sen takia tuntureille ei niitä asennetakaan. Sitten laskeuduin lounaaseen päin, pahimpia soita vältellen, ja saavuin Iissijoen rantaan juuri siinä, missä joki tekee sormen muotoisen mutkan itään päin. Joki näytti juuri sellaiselta hitaasti virtaavalta kuin olin pelännytkin, mutta osoittautui silti aika matalan oloiseksi. Laitoin ensin kuitenkin lounaan, ja siinä syötyäni ja rinkkaa pakatessani alkoi joenmutkan takaa kuulua hirmuista hyrskettä. Ihmettelin, että mikä siipiratashöyrylaiva sieltä tulee, ja saanko siltä kyydin joen poikki. No hirvi sieltä tulla porkkasi joessa kaulaansa myöten melkein. Ei ainakaan siltä kohtaa kannata mennä yli! Mutta ihan kivenheiton verran ylävirtaan näytti vedessä olevan pintaväreitä koko joen leveydeltä, ja siitä pääsinkin melkein kokonaan yli ihan saappain—sandaaleilla helppo kahluu hyvän sorapohjan poikki. Iisi joki. Vastarantaa seurailin sitten etelään sinne, missä joki laskee Porttipahdan johonkin lahteen, ja laitoin sinne leirin. Järvivesi on vähän rusehtavampaa kuin joki, mutta muuten puhtaan oloista, ja sitä saa sorapohjaisesta rannasta helposti. Ilta oli pilvetön.

KE 4.9.2019

Aamulla paistoi ihan aurinko, kun reilua tuntia ennen kellonsoittoa kävin pihalla. Sitten kun oli oikeasti aika herätä, olikin pilvistä ja pirunmoinen tuuli. Ja muurahaisia edelleen, niitä oli eilenkin. Näistä karttaan merkityistä katkoviivoista ei koskaan tiedä, ovatko polkuja vai mönkimen uria vai kartanpiirtäjän mielikuvitusta. Silti toiveikkaasti otin suunnan etelälounaaseen, toivoen löytäväni uran, joka vie Oravakuusikkoon. Ja sehän löytyi, yhtä suonylitystä lukuunottamatta sitä olisi Mersulla ajanut. Mutta T-risteykseen tultaessa Oravakuusikon haara kuihtui lähes olemattomiin ja katosi täysin suolla ennen Oravakuusikkoa. Niinpä oikaisin kuusikon halki ja löysin saman tien paljon vahvempana taas siellä, missä se kulkee Kuolpujoen suuntaisesti. Seurasin sitä vajaan kilometrin kohdalle, jossa karttaan oli ikään kuin piirretty joen ylityskohta, ja olihan siinä sellainen mönkimen mentävä mutta saappaalle juuri liian syvä, muuten tosi helppo ylitys. ensin söin lounaan siinä tienpenkassa, sitten huuhtelin varpaat ja lähdin vastarannalla kulkevaa tietä alavirtaan ja sitten metsän siimekseen. Ja totta kai TÄÄLLÄ on ihan oikein TIE, kun ympäröivä metsäkin olisi helppokulkuistinta kuivaa mäntykangasta ikinä. Kiuravasankedon poikki puoliväliin menevän metsätien eteläpäästä jatkoin vain kompassilla Kitisen rantaan, Hietaniemen tilasta muutama sata metriä alavirtaan. Kun ei ollut mitään aavistusta helpommasta ylityskohdasta, valitsin siitä sellaisen, arvellen pohjakasvillisuudesta jokseenkin näkeväni jotain syvyyttä. Samantyylinen joki kuin Iissijoki, samaa rehua pohjassa, sama siisti hyvä hiekkapohja, vain paljon leveämpi, ja meneehän tässä enemmän vettäkin. Taitoin metsästä kahluusauvn ja vein onnistuneesti ensin saappaat ja sitten rinkan yli, mutta kalsarit siinä kuitenkin kastuivat. Kun kello ei vielä ollut paljoa eikä askel painanut, jatkoin vielä matkaa. Yritin poroerotukselta löytää etelään lähtevän tien, mutta siitä ei taas ollut mitään merkkiä. Maasto oli kuitenkin helppoa, joten äkkiäkös hilpaisin kankaita pitkin maantielle (Järvijoentie), jota pitkin Järvijoen ylityskohtaan, johon leiri. Päivän taival kattoi kolme karttalehteä, ja reissun hankalin joenylitys taitaa nyt olla takana. Kännykkä muuten toimi metsäteiden ensimmäisessä T-risteyksessä, vaikka ei se järin kokealla ollutkaan—mutta eipä ympärilläkään ollut mitään korkeaa. Katsoin viestin eilen Törmäsvaaralla, mutta olihan nyt keskiviikko.

TO 5.9.2019

Perkele. Aamulla paistoi aurinko ja oli lämmin, vähän viileän yön jälkeen, ja puuron jälkeen lähdin borettamaan metsäteitä pitkin kohti Seurujärveä ja aprikoin, jatkaisiko samaa kyytiä Tievaan saakka. Menin "pohjoista" reittiä, eli vähän Järvijoentietä sinne, mistä eilen tulin, sitten vasempaan, ja Korsavuoman takaa pienempää metsätietä Järvijärven pohjoisrantaa seuraillen. Sitten tie kääntyi pohjoiseen ja siitä haarautui katkoviivalla merkitty reitti länteen, jonka mutkasta enne poroaitaa (kunnan raja?) lähdin kompassilla metsään Äittemäjärven pohjoispuolitse. Alkoi jo olla lounasaika, ja meinasin lounastaa purolla (Hannukanoja), joka kulkee jonkin soidensuojelualueen tai suojametsävyöhykkeen tms rajaa pitkin (ei saa selvää työpaikan käsittämättömän huonon tulostimen tulostusjäljestä). Ja lounastinkin, ajatuksena jatkaa samaa puroa Seurujärven koillisena "jatkeena" jatkuvan ison suon pohjoisrantaa pitkin lounaan suuntaan alas järvelle. Mutta voi PERKELE, vasta nyt teltassa karttaa suurennuslasin kanssa tutkiessani huomaan, että PURO EI SEURAA k.o. suojelualueen rajaa järvelle asti! Siihen EI laske pohjoisesta toinen puro, vaan se on YKSI JA SAMA puro koko ajan, joka vain tekee MUTKAN suojelualueen rajalle tullessaan! Suojelualueen rajalla siitä kohdasta järvelle päin ei ole enää puroa! Mutta tästä tietämättömänä, otin kompassista suunnan "puron suuntaisesti" kohti järveä ja lähdin seurailemaan puroa saamarinmoisessa ryteikössä etsien kohtaa, jossa puro kääntyisi kompassin suuntaiseksi ison suon reunassa, ja jossa toinen puro yhdistyisi siihen. No eihän sellaista kohtaa tietenkään koskaan löytynyt. Lopulta jätin rinkan puronvarteen ja lähdin ilman kuormaa kurkistelemaan ylävirtaan aika hvyän matkaa, tuloksetta. Paluumatkalla rinkalle alkoi sataa. Rotsi oli yllä, mutta nyt housut ovat läpimärät. Ihan lähellä rinkkaa oli siisti, tasainen ja kuivahko sammaltilkku, johon laitoin teltan pystyyn, kellon ollessa yli viiden ja epävarmana siitä, missä olen. Nyt ropisee teltan kattoon ja ottaa pollaan kun ei osaa edes karttaa lukea! Tosin osaksi syytän tästä sitä sysipaskaa tulostinta! Selvitettyäni, mikä oli mennyt pieleen, lähdin vielä suon laitaa kulkemaan varmistaakseni, että olen siellä, missä nyt luulen olevani. Leiriin palatessa ilta oli jo hyvää vauhtia hämärtymässä, kun KAHDESTI kuljin leirini OHI! Alkoi ihan vähän jo huolestuttaa siinä vaiheessa! Tämän takia teltan kuuluisi olla paloauton punainen, eikä metsän vihreä!

PE 6.9.2019

Aamulla kun silmiäni raotin, paistoi aurinko telttakankaaseen. Heti kohta alkoi ropista sade. Odotellessa säätilan vakiintumista laitoin puurot spriillä—ensimmäistä kertaa tässä reissussa—teltan absidissa. Hyvä hääräillä siinä kun ei ole hyttysiä! Sitten pakkasin leirin, kahlasin puron poikki (ei olisi mitenkään voinut mennä saappailla, eihän) ja aloin paukata melko suoraan etelään. Olin illalla varmistanut puron kulkevan mittaustarkkuuden rajoissa suoraan itä-länsisuunnassa, ja pohjoisessa avautuva suo sopi sekin kuvioon. Ja noin vartissa olin OIKEAN suon luoteisrannalla, ja siihen suohon laskeva purokin antoi lisävahvistusta. Silti oli hienoa kun Seurujärvi tuli viimein näkyviin. Ranta oli suht asiallista kulkea sopivalla korkeudella mäellä, mutta mitään tietä tai mönkimen uraa ei kyllä näkynyt. Noin kilometri ennen järven päättymistä huomasin alhaalla rannassa jonkun parakin. Ovi rempsotti auki ja rappuset olivat lahot, mutta itse huone oli kuiva. Kamiinaa ei ollut, sen raato taisi lojua pihalla loppuun ruostumassa, mutta ihan hyväkuntoiset laverit, jos ehkä vähän lyhyehköt, ainakin kolmelle. Kyllä tässä nukkuisi, jos vaihtoehtona olisi litimärkä teltta tms. Ovessa oli vanhan näköinen riippulukko, mutta hela oli irti karmista, joten kämppään pääsi sisään—en tiedä oliko tarkoitus. Oveen oli hiilellä raapustettu "Siivoa jälkesi, kämpässä nukkuu kulkijoita". Painoin lähtiessäni oven vähän paremmin kiinni. Parakilta lähti myös hento mutta selkeä mönkimen ura, joka kulki jonkun vanhan tilan kautta ja vahvistui koko ajan. Lähestyessä Tievaa se oli jo ylläpidetty tie—aika äskettäin sen ojia oli ruopattu. Ja sitten saavuin Tievaan. En tiedä, mitä sen saunoilta olisi pitänyt odottaa, mutta en ainakaan osannut odottaa sen olevan sotilasalue, jonne kulku ilman lupaa on kielletty! Tätä pitää kyllä ihmetellä retkikartta.fi:n ylläpidolle. No, sade oli loppunut ja reipas tuuli puhalsi, joten pystytin teltan kuivumaan, ja niinhän se äkkiä kuivuikin. Vähän lyhyt päivämatka, mutta Rämeäselän suuntaan ei matkan varrella näytä olevan leirintämahdollisuuksia, ja perille asti on turhan pitkä matka. Maantiellä käy kohtalainen liikenne, muutaman tunnin aikana siitä on porhaltanut kaksi rekkaa ja useita henkilö- ja pakettiautoja. Sadepäivänkin jälkeen löytyy yllättävän hyvin melko kuivia risuja keittimeen. Huomiselle taipaleelle Rämeäselän autiotuvalle en vaan keksi mitään toimintavarmaa strategiaa. Mitä hittoa tekee kämppä tuollaisessa paikassa? Typerä ajatus yrittää löytää sinne, kun näköjään vähemmälläkin saa itsensä eksyksiin. Ja tuo ojitettu maasto ei ainakaan kartalla näytä ilahduttavalta. Uusi pläni: boretan maantietä pitkin Liinaharjaan. Se myös lyhentää ja muuten keventää seuraavan päivän taivalta.

LA 7.9.2019

Hoh, onko jo syyskuun ensimmäinen viikko vierähtänyt? Äkkiä se aika kuitenkin menee. Tämä päivä oli oleva helppoa maantietä, joten annoin itselleni ylimääräisen tunnin aikaa nukkua—ja nukuin vielä puoli tuntia pommiin! No, ei mitään hätää, puolilta päivin olin jo tekemässä lähtöä puolipilvisessä poutasäässä. Maantiellä ei ollut yllätyksiä, vasempaan sivutielle kääntyessä pidin tauon ja hoidin kännykkäasiat. Sitä tehdessäni Liinaharjan suunnasta tuli neljän auton kolonna punapukuisia metsästäjiä (myöhemmin vielä viides). Kohta heidän mentyään alkoi kuulua iloista koirien hauketta suunnasta, jossa kartan mukaan oli metsästysmaja noin kilometrin päässä. Tielle merkitty puomi oli auki, liekö metsästäjien vai puolustusvoimien juttuja, täällä päin on se jokin räjäytysaluekin, joka "avattiin" kuulemma juuri viikko sitten, ja thaimaalaiset marjanpoimijat pääsivät apajille. Tien laidassa oli jokin telekaappi ja lipputangon perustus, onko niillä joskus järjestetty yhteyksiä väliaikaiseen armeijan tai metsästyskäyttöön? Myös levennyspaikkoja oli numeroitu, jotain metsästysmetkuja myös? Hyvän matkaa taas tultuani aloin pohtia taukoa, kun tulin soramontulle, jossa oli parkissa kolme henkilöautoa, ja täti ja pikku tyttö olivat nuotiota pitämässä. Kertoivat olevansa marjassa. Kunhan lisää joukkoja palaili metsästä makkaranpaistoon, oli heitä yhteensä jo kymmenkunta; pari toukkaa rattaissa, 4–7 -vuotiaita reippaita vekaroita innoissaan kertomassa minulle kalajuttuja, ja neljä aikuista. Olivat toki ihmeissään pitkästä patikkamatkastani ja kyselivät rinkkani painoa. Kun nuotio oli kerran valmiina, laittelin lounaaksi pullamuusin, mutta ensin minulle jo tuputetiin kahvia ja omenapiirakkaa alkupalaksi! Pullamuusin syötyäni olisin vielä saanut paistaa makkaratkin, mutta masussa ei enää ollut tilaa. Sen sijaan tuoreesta ruisleivästä ja mehusta minun ei annettu kieltäytyä. Mainiota porukkaa ja hyvää juttuseuraa pitkästä aikaa (Kultalassa viimeksi jutustelin muiden kanssa), etenkin nämä pikkuviikarit! Lopulta minun piti kuitenkin jatkaa matkaa, ja vajaassa tunnissa saavuin Liinaharjun pihaan. Kämppä on hyväkuntoisen näköinen, vaikka rappuset ovatkin lahot, ja sisältä se on tilava ja siisti. Nurkassa jököttää hirviömäinen kamiina, ja kuivaa polttopuuta on valtaisa röykkiö. Laveritilaa on puolelle tusinalle. On iso pirttipöytä ja penkit, kaasuhella ja televisio (!), tosin ei taida olla HD tai edes digi. Hyllyssä pahannäköisiä säilykepurkkeja, pöydällä avattu kahvipaketti (parasta ennen 2018) ja kanelikorppuja, joita hiiret eivät ole syöneet. Eikö kelpaa, vai eikö täällä hiiriä ole? Pesin kivenheiton päässä virtaavassa purossa pyykkiä ja sytytin kamiinan, jotta ainakin housut ja villasukat kuivuisivat—niistä kun ei ole kakkoskappaleita. Kuivuu siinä samalla muutkin. Piha on myös siisti, eri katoksessa on lisää polttopuuta, vajassa sekalaista rojua, ja syrjemmässä on yksireikäinen puucee. Vähän pihan ulkopuolella on lisäksi toinen 2+1+1 -paikkainen. Ainakin kapasiteettia riittää!!! Ilta alkaa kohta hämärtää, taivas on kirkas. Keittelin iltateet ja lukisin mielelläni vieraskirjaa, mutta lähin mitä löytyy on Lapin 1983 puhelinluettelo.

SU 8.9.2019

Aamu avautui pilvisenä ja hieman hienoa tihkua, kuin sumua, vähän väliä vihmoen. Vaikka illalla ei meinannut uni tulla, heräsin silti ennen kellonsoittoa, eikä vaan nukuttanut, joten kämpän mukavuuksin pääsin tosi ajoissa liikkeelle. Vähän hölmöä, koska oli lyhyt päivä tiedossa—suunnitellun yösijan jälkeen ei enää ole puroja tai muuta hyvää vettä ennen Pitslomaa, mihin asti ei kyllä päivässä kävele. Metsätie Nuolistulkkuvaaran länsipuolitse etelään oli nopeaa tallustaa, ja sen eteläisimmästä mutkasta otin kompassisuunnan etelään. Siinä vaiheessa oli muuten sade lakannut. Piti olla helppo 3 km suoraan etelään Manhoselän poikki seuraavalle purolle, mutta heti ensimmäisen kilometrin rämeikössä tuli vastaan vihoviimeinen suopuro. Oli kyllä viheliäisin IKINÄ! Sietämätöntä märkää ja paikoin saapasta syvempää rämeikköä purolle asti, joka oli sitten kaikkialta sekä leveä että syvä, jos nyt edes siinä pupelikossa pääsi sinne asti katsomaankaan. Lopulta oli pakko hyväksyä, että kahlaamiseksi meni, mutta sandaaleja vaihtamaan piti palata hyvä matka taaksepäin kuivalle maalle! Sitten taas pitkä rämpiminen sandaaleissa kaiken risukon läpi purolle, ja se oli vielä niin pehmeäpohjainen, että hyvä kun yli pääsi. Keskellä puroa hetken tunsin olevani pohjassa jumissa ja uppoavani. Nippa nappa pääsin takaisin mättäille ja vastarannan metsänreunaan kuivalle maalle. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä palata takaisin samaa reittiä kuin tulin, ja etsiä se autotie, joka ylittää mokoman pahanilman puron. Jälkikäteen kartoista katsellen, ei sellainen olisi edes ollut kaukana, tai tehnyt suurta mutkaa reittiin, ja kernaasti olisin sen reitin valinnut, jos kartta vain olisi vihjannut tämän mitättömän ja mitäänsanomattoman puropahasen olevan suopuro HELVETISTÄ! No, hyvä ettei tästä tullut sekä aivan liian lyhyt että aivan liian helppo päivä. Loppumatka meni kommelluksitta ja leiriydyin Sinoselän metsätien varteen hakkuuaukean laidalle muutamansadan metrin päähän purosta. Soppalounaan jälkeen aloin valmistautua letunpaistoon. Hyvää puuta löytyi hakkuuaukealta helposti, ja vettä toin purosta usealla pullolla (niitä alkaa nyt vapautua) [4] ja pakilla, pitäisi riittää koko illaksi. No, juuri sytytettyäni nuotion ja aseteltuani letunpaistovermeet ojoon, tietä tulla huristeli pakettiauto, pysähtyi, ja kaksi lupsakkaa poromiestä tuli juttelemaan. Heillä oli hyvä työnjako, toinen ajoi autoa ja toinen joi kaljaa. He käskivät minun mennä huomenna Petäjäselän kautta, siellä on kuulemma väkeä, joilta saa soppaa ja pääsee saunaan, joka on kuulemma todella hyvä. Kertoivat myös Pitsloman saunan olevan, tietenkin, lukittu. Ihastelivat letunheittotaitoani, antoivat minulle blöön ja kaatoivat mukiini viinaa.

MA 9.9.2019

Kello 02 aikoihin yöllä (miksi hitossa olin hereillä silloin) oli revontulia, kirkas nauha halkaisi koko taivaan, mutta ei loimunnut eikä näkynyt värejä tai muuta kivaa, joten painuin takaisin nukkumaan. Aamulla paistoi aurinko täydeltä terältä. Nakkelin letunjämät masuun ja lähdin porskuttamaan metsätietä kohti Petäjäselkää ja Pitslomaa. Petäjäselkä oli iso operaatio, yksi selkeä päärakennus sekä pienempiä mökkejä, varastoja, työpajoja ja asuntovaunuja. Kolkuttelin ja kurkistin päärakennukseen, jossa oli paikkoja kerrossängyissä yli tusinalle ja keskellä samanlainen hirviökamiina kuin Liinaharjassa. Useissa peteissä oli selkeitä asumisen merkkejä, mutta ketään ei ollut paikalla. Lapinkoira keskellä pihaa olevassa asuntovaunussa otti minut silmätikukseen, muttei löytänyt minusta enää mitään syötävää ja tyytyi vain nuoleskelemaan. Syrjemmän mökin luota kuului radion melskettä, ja sieltä löytyi yksi pariskunta maalailemasta mökkiään talvea vasten. Juteltiin siinä aikamme, heillä on myös valtaus Kutturan lähellä, mihin olivat kohta siirtymässä. Kun he eivät kerran tarjonneet saunomismahdollisuutta (selkeistä vihjeistäni huolimatta) eivätkä soppaakaan, mitä nyt vain puhuivat päärakennuksen keittiöstä ja keittäjästä, niin minä lähdin sitten kohti Pitslomaa. Tie sinne, vaikka katkoviivalla merkitty, oli selkeä ja koko matkalta ihan henkilöautolla ajettavissa, mutta muuten tylsä, matkan varrella ei ollut muuta kiinnostavaa kuin yksi poro. Lisäksi löysin tieltä ihan aidon, oikean, alumiinisen viisipennisen vuodelta 1980. Pitsloma itse oli juuri niin hienolla paikalla kuin minulle oli kerrottukin, mutta sekä sauna että mökki olivat tietysti lukossa. Liiteri pursusi priimalaatuista koivuklapia, mutta mitäs minä niillä. Keitin lounaan mökin kusitilla ja jatkoin matkaa Luusuajärven pohjoispäähän, kun se kartalla näytti niin kauniilta, ajatellen peseytyä siellä ja ehkä leiriytyäkin. Mutta harvan järven tai lammen ranta on ollut yhtä splää kuin tämän, ja maastokin oli viheliäistä möykkelikköä, joten palasin pohjoiseen poroaidalle ja seurailin sen huoltopolkua itään purolle. Siellä oli asiallista telttapaikkaa riittämiin ja parikin nuotiorinkiä. Olisin mieluusti ylittänyt puron jo nyt (kahlausjuttu valmiiksi huomista varten), mutta tällä puolella oli varmasti hyvät telttapaikat, kun taas vastaranta näytti pahasti ryteiköltä. No, leiri pystyyn, lähistöltä nuotiopuut, ja vähän vertailin valmiiksi potentiaalisia ylityspaikkoja. Helpon näköinen homma kyllä. Pari poroa, vasa ja vanhempi, kävivät mulkoilemassa minua syyllistävästi popsiessani poronkäristystä ja muusia. Kartanlueskelua ja alkaa näyttää siltä, että Hankala on kuitenkin turhan hankala—ei sinne millään pääse Jeesiöstä ilman väliyöpymistä, ja sopivaa paikkaa ei vaan kartalla näy. Sen sijaan jos Jeesiöstä ottaisi jo taksin sodankylään, päsisi Rovaniemeltä etelään yöjunalla (muuten osuisi juuri siihen MA-KE -välikköön, jolloin jostain syystä ei kulje yöjunia). Saas katsoa, alkaa tuntua että Hankala jää toiseen kertaan.

TI 10.9.2019

Aurinko paisteli taas aamulla, mutta ilmeisesti kylmän yön jäljiltä ulkoteltta oli kondenssivedestä märkä, ja jonkin verran sisätelttakin. Luuttusin vähän pyyhkeellä ja annoin tuulettua aamupuuron ajan. Siinä leiriä purkaessa alkoi kuulua koiran räksytystä (tuskin suden) etäältä, ja vähitellen se lähestyi. Lopulta pari metsästäjää tulivat koiran perässä ja pettyivät kun siellä olikin vain ihminen. Riekkoja olivat etsimässä. Siitä selvittyäni ylitin puron, ja olihan se toinen puoli aivan kelvotonta leiriytymiseen. Seurailin poroaitaa itään, vaikka se ei kompassin mukaan täsmälleen siihen suuntaan mennyt kuin kartassa. Tuli se kuitenkin pohjois-etelä -suuntaiselle poroaidalle/kunnanrajalle (?), josta otin suunnan turvallisen pohjoiseen kohti Kuussattasselän itäpuolista metsätietä, jotta tiedän sijaintini sitten kun sen viivasuora osuus etelään alkaa. Oli helppo sitten löytää oikea siitä lähtevä haara itään kohti Toukkalehtoa, ja sen kiertävää rinkiä pitkin etelään kohti mystillistä karttaan merkittyä rakennusta Näätärotkonojan kupeessa. Se löytyikin jonkinlaisen pihamaisen alueen takaa vanhojen poroaitojen seasta. Matala katonharjastaan auki oleva rakennus, oikeastaan kuin kaksi laavua vastakkain, paitsi että peräseinä oli umpinainen ja etuseinässä oli ihan ovi. Ei järin hyväkuntoinen enää, mutta kyllä katto ainakin joiltain osin vaikutti vielä ehjältä. Ei tässä kyllä vuosikausiin kukaan lie yöpynyt ja tulia pidellyt, tosin näyttäisi kuitenkin vielä sipulisäkkiaikakaudella polttopuita tänne tuodun. Seinällä roikkuvassa kattilassa oli ruutupaperilehtiö, joka ei kuitenkaan ollut vieraskirja. Joitakin veistettyjä graffiteja 60-luvulta asti, voisiko tosiaan olla niin vanha? Sieltä otin suunnan kohti Nuttion Tuorelakea ja sen tietä, ja kohta saavuin Naakiojan laaksoon tielle, jonka päähän leiriydyin ison heinikkoisen kentän laidalle. Täällä on merkkejä leiriytymisestä monessa paikassa, lienee suosittu poromiesten jamboree-mesta. Naakiojalle meni helppokulkuinen mönkimen ura, joten vettä oli hyvä noutaa puolenkin kilometrin päästä. Pakki ja 3.5 litran edestä pulloja on hyvä määrä kuljetuskapasiteettia.

KE 11.9.2019

Aika tylsä päivämatka, metsätietä Sokkapetäjänvaaran juureen (sähkölinjan luo), pari kilometriä sen pohjoispuolitse kiertäen, Riiminojasta pullot täyteen vettä (on muuten paljon raikkaampaa kuin Naakioja) ja kompassilla vajaa kilometri metsän läpi laavulle. Laavu on aika lailla vaaran laella, jyrkimmän kivipahdan (pohjoisesta tullessa oikeanpuoleinen) päällä. Hassu lyhyt mutta leveä laavu, enemmänkin kuin katettu istumapenkki, ja aivan mielipuoliset kasat polttopuuta ympärillä taivasalla. Ei kirvestä eikä vieraskirjaa, puucee jököttää lähellä. Katto on pelkkää limilautaa ilman mitään pikipahvia, joten toivottavasti ei liian rankasti sada yöllä. Nyt on kyllä aurinkoakin pursuava poutataivas. Ympäröivä maasto on teltalle epäsuotuisaa kivimöykkelikköä. Pihassa plakaatti sanoo Harjakota (höh) ja viitat osoittavat Kaaresmajalle kahteen eri suuntaan, kai tämä on jokin sieltä lähtevän kuntolenkin tai ladun varrella. Kävin katsomassa löytyisikö Sokkapetäjävaaran kota, mutta ilman tarkkaa sijaintia tai maamerkkejä niin eihän se. Soitin Hotelli Sodankylään ja varasin huoneen perjantaiksi (13. päivä!) ja siellä lopultakin luvattiin olevan sauna, kello 18–21. Yritin laavun puista, satunnaisia maapuita apuna käyttäen, tehdä nuotion. Arvaahan sen, että se vain pihisi ja savutti näillä tykötarpeilla. Kävin sitten viereisen hakkuuaukean reunasta pari juurakkoa. Yhtäkkiä laavussa alkoikin olla hiki! Ja ajatellen, että jos jonain yönä alkaa sataa, niin se on silloin kun nukun limilautaisessa laavussa, ripustin teltasta ylimääräisen sadesuojan laavun katon alle.

TO 12.9.2019

Ja ihan hyvä juttu olikin. Illalla veti yhtäkkiä sysimustaan pilveen hirmuisen tuulen alkaessa, ja kohta alkoi sataakin ihan ropisemalla. Laavu alkoi heti vuotaa, paitsi minun petini kohdalla, missä oli telttakangas. Tervasnuotio lämmitti vielä pitkään, ja oikein mukavahan siinä oli käydä nukkumaan, kun hyttysetkään eivät vaivanneet. Aamulla oli sitten taas poutaa mutta pilvistä, ja kohta lähdettyäni kävelemään alkoi taas vihmoa vähän vettä. Reitti oli lounaaseen metsätielle ja sitä pitkin Rajalaan. Sieltä etsin lähemmän "retkeilyreitin", joka päättyi jokeen. Niinpä seurailin maantietä kolmisen kilometriä ja menin sitten siltaa pitkin yli Sattasjoesta. Vielä ennen Saittajoen ylitystä näkyi jokin opaste takavasempaan kohti Rajalaa ja Sokkapetäjävaaraa—ettei vaan olisi samaa "reittiä", jonka kohdalla oleellisesti ei ollut siltaa... Saittajoella tein lounaan (alkoi taas sataa ripsiä, joten kykin sillan alla), täytin 3.5 litran edestä vesipulloja, ja lähdin kohti Isolaen autiotupaa. Jossain kohtaa näin yksittäisiä polkumerkkejä, mutta seurailin vain kartasta löytyviä mönkimen uria, ja pian tulinkin kämpälle. Iso, iso kämppä, jossa kovin pienet laverit ja kymmenen neliötä täysin turhaa lattiapintaa. Saas nähdä jaksaako kamiina lämmittää tupaa yhtään. Polttopuu on hyvää ja sitä on liiterissä runsaasti ja kirves.. Edelleen satelee, vieraskirjassa on kävijöitä jonkin verran, aika paljolti lähiseuduilta. Jossain (?) väitettiin tuvalla olevan kaivo, mutta hyvä ettei siihen tietoon tullut liikaa luotettua, koska eipä vaan tuollaista pihapiiristä löytynyt!

PE 13.9.2019

Viimeinen patikkapäivä oli poutainen, ja merkitty retkeilyreitti löytyi ja oli kohtuu helppo seurata, vaikka pohjakartassa ei mitään uraa tai polkua ollutkaan. Heikkohan polku paikoin olikin. Missä se yhdistyi toiseen, isompaan uraan, oli laavu—tämä oli normaalin muotoinen, ja katossa pikipahvi kuten pitääkin, tosin parista kohtaa puhki. Nuotioringissä oli ihan kurantti pakkikoukku ja laavussa oli kirves, mutta puuhuoltoa ei ollut. Missä reitti ylitti puron oli ihan oikein silta. Mutta myöhemmin reitti oli parista kohtaa tulvan vallassa, alavilla rämeikköisillä paikoilla. Sattumalta huomasin kartassa rakennuksen merkin, ja se osoittautui isoksi ja synkäksi autiotaloksi, jossa varmasti kummittelee. Sisällä oli pöydällä lappu, jossa perikunta toivoi, ettei paikkoja hajotettaisi. Paitsi veshuolto (parin km päässä se rämepuro—kaivoa en huomannut pihasta etsiä, vaikka luulisihan sellaisen siellä olevan) tämä olisi hieno paikka yöpyä! Loppumatka oli yllätyksetön, Jeesiö oli tosi pieni ja kuihtuva kylä, jossa oli runsaasti hylättyjä asuintaloja. Soitin taksin, joka tuli parissakymmenessä minuutissa ja toi minut Sodankylään.